EU:N RAHOJA HAASKATAAN ASEISIIN

EU:n rahoituskehykset vuosille 2021-2027 kuulostaa harvinaisen tylsältä ja byrokraattiselta asialta.

Mutta asia on hyvin tärkeä. Rahoituskehyksistä päätetään, kuinka paljon Suomi maksaa EU:lle jäsenmaksuja ja mihin 1 161 miljardia euroa (1 161 000 000 000 euroa).

Jos alkoi kiinnostaa, alta löytyy viisisivuinen eriävä mielipide, jonka jätin EU:n rahoituskehyksestä.

Tekstin läpikahlaamalla saat vähän kuvaa, mitä kehyksissä on. Ja mitä Vasemmiston mielestä ei pitäisi olla.

RAHOITUSKEHYKSEN TASO

EU-komission ehdotuksessa maksusitoumusmäärärahat olisivat yhteensä 1 135 miljardia euroa (v. 2018 hinnoin), mikä olisi 1,11 prosenttia EU-maiden bruttokansantulosta ja suurin piirtein saman verran kuin budjetti ennen Brexitiä. Jos huomioidaan myös kehyksen ulkopuoliset, mutta niiden yhteydessä neuvoteltavat sitoumukset (hätäapuvaraus, globalisaatiorahasto, solidaarisuusrahasto, joustoväline, Euroopan rauhanrahasto), on komission esittämä kokonaissumma 1 161 miljardia euroa (1,14 %).

Valtioneuvoston kanta on, että komission ehdottama budjetti on liian iso. Voidaan kuitenkin katsoa, että monet EU:n ja jäsenmaiden haasteista ovat mittakaavaltaan suuria ja luonteeltaan rajat ylittäviä ja jäsenmaita laajasti koskettavia, jolloin toimimien yhteisellä rahoituksella on järkevää. Ilmastonmuutos ja sen hillitsemisen edellyttämä nopea ekologinen rakennemuutos mittavine investointeineen on oiva esimerkki haasteesta, johon EU:n tulisi reagoida myös koordinoidusti.

Myös EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen tarkoittaisi oletetusti menojen kasvua. Sosiaalisten erojen tasaaminen EU-budjetin kautta on jopa välttämätöntä, mikäli halutaan ehkäistä unionin sisäistä eriarvoistumiskehitystä.

Näkemys, jonka mukaan mahdollisen Brexitin jälkeenkin Suomen EU:sta saama rahoitus ei saa vähentyä, eikä Suomen maksuosuus kasvaa ja lisäksi rahoitusta pitää vielä suunnata uusille alueille, kuten EU:n militarisointiin, on lähes paradoksaalinen. Näkemys on myös lähtökohtaisesti ongelmallinen, kun samalla kuitenkin myönnetään, että EU:n tulee suoriutua monista uusista tehtävistä

Kansallinen nettosumma-ajattelu on sikälikin huono lähestymistapa, että lähtökohtaisesti EU-budjetin tarkoitus on edistää koko EU-alueen hyvää, ja toisaalta monet saavutettavat hyödyt eivät ole helposti muunnettavissa euroiksi. Hedelmällisempi lähestymistapa EU-budjettiin olisi käydä ensin huolella läpi ne tehtävät ja vastuut, jotka halutaan yhteisbudjetin kautta hoitaa, ja asettaa tämän jälkeen rahoitustaso tehtäviä vastaavaksi. Ns. talouskurilinjan taustalla vaikuttaa ainakin osittain olevan ajatus siitä, että ”nettosaajat” ovat jotenkin yksin syypäitä ”ongelmiinsa”, milloin unohdetaan sisämarkkinoiden ja varsinkin euroalueen kansantalouksien keskinäisriippuvuus. Euroopan yhtenäisyyden ja EU:n legitimiteetin kannalta erojen tasaaminen on myös välttämätöntä.

KEHYKSEN PAINOPISTEET JA RAHOITUKSEN KOHDENTUMINEN

Rahoituksen vahvistaminen ilmastonmuutoksen torjuntaan, tutkimus- ja kehitystoimintaan ja nuoriin on perusteltua. Esitettyä suuremmatkin panostukset näihin olisivat paikallaan tarpeet huomioiden.

Esimerkiksi suunnitelma nostaa ilmastoon liittyvän rahoituksen osuus kokonaispotista 20:sta 25 prosenttiin tarkoittaisi komission esittämässä mallissa noin 16 miljardin euron lisäystä vuodessa. Lisäksi paljon EU:n ilmastorahoitusta saanut Iso-Britannia on pois pelistä, joten vaikutus muissa maissa on suurempi.

Toisaalta voi hyvin argumentoida, että mikäli ilmastonmuutos otettaisiin niin vakavasti kuin meidän pitäisi, osuuden ja kokonaisrahoituksen tulisi olla suurempi. Euroopan komission arvion mukaan EU:ssa kokonaisuutena jäsenmaat mukaan lukien tulisi käyttää 170 miljardia enemmän vuodessa, jotta EU:n omat ilmasto- ja energiatavoitteet voitaisiin saavuttaa. Jos ja kun tavoitteita kiristetään vastaamaan Pariisin sopimuksen ja IPCC:n uuden raportin vaatimaa kunnianhimoa, investointivaje on suurempi. Oleellisinta on kuitenkin se, mihin rahat oikeasti menevät ja millaisen sisällön ”ilmastobudjetointi” saa. Esimerkiksi nykyisen rahoituskehyksen 20 prosentin tavoitetta ei olla saavuttamassa, ja ”ilmastorelevanssi” on käytännössä ollut usein epäselvää.

Myös esimerkiksi syrjäytymisen ehkäiseminen, sosiaalipolitiikka, veronkierron suitsiminen, ihmisoikeuslähtöinen siirtolaispolitiikka ja EU:n globaalin toimijuuden vahvistaminen ovat asioita, joihin tulisi panostaa suunniteltua enemmän resursseja. Esimerkiksi EU:n sosiaalirahaston kokonaisrahoitusta ollaan kuitenkin supistamassa. Agenda 2030 -tavoitteita ja -kriteereitä tulisi painottaa enemmän niin EU:n sisäisessä kuin ulkoisessa rahoituksessa.

KOHEESIORAHASTO

Suuren valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomi olisi saamassa aluekehitysrahastosta ja sosiaalirahastosta noin 5 prosenttia eli lähes 100 miljoonaa euroa kuluvaa kautta enemmän, vaikka koheesiopolitiikan rahoitusta ollaan yleisesti supistamassa. Suomen alueelliset eritystarpeet huomioiden tämä on myönteistä.

Laajemmalla tasolla suunniteltu koheesiorahoituksen pienentäminen saattaa olla ongelma, sillä kyseessä on yksi tärkeimpiä EU:n instrumentteja, joilla voidaan käytännössä puuttua EU:n sisäiseen eriarvoisuuteen ja tukea vähemmän kehittyneitä alueita. Koheesiorahastoa on arvosteltu tehottomaksi, ja kritiikissä on varmasti perää, mutta toiminnan tehostamisen ohella myös rahoitustaso on oleellinen.

Koheesiopolitiikan ”tehostaminen” ei saa johtaa sellaiseen kehitykseen, jossa EU-komission talouspolitiikan ohjausjaksossa määrittelemien rakenneuudistusten toteuttaminen on automaattisesti ehto rahoituksen saamiselle.

Koheesiorahojen käytön ohjaaminen esimerkiksi kestävän rakenneuudistuksen edistämiseen ja maahanmuuttajien kotoutumisen tukemiseen on periaatetasolla hyvä uudistus.

HALLINNOLLISEN TAAKAN KEVENTÄMINEN

Komission tavoite ”turhan” byrokratian karsimisesta ja hallinnon tehostamisesta on varmasti perusteltu. Niin on myös budjetin rakenteen yksinkertaistaminen ja sen käytön joustavoittaminen. Suuri valiokunta ja valtioneuvosto painottavat hallinnallisen taakan keventämisen keskeisyyttä kaikessa EU:n toiminnassa. On helppoa yhtyä esitettyyn näkemykseen siitä, että säädösten on oltava selkeitä ja toimivia myös rahoituksen osalta.

Kuitenkin vasta käytäntö osoittaa, mitä nämä kirjaukset oikeastaan tarkoittavat. Esimerkiksi niin sanottu ”paremman sääntelyn” ohjelma on EU:ssa tarkoittanut ajoittain sitä, että ideologisin perustein on purettu sääntelyä, jolla on hyvät taloudelliset, sosiaaliset, ekologiset tai eri ihmisryhmien oikeuksia turvaavat perusteet. On ensisijaisen tärkeää, että hallinnollisen taakan keventämisen nimissä ei luovuta tarpeellisesta sääntelystä ja valvonnasta.

OMAT VARAT

On paljon rajat ylittävää toimintaa ja rajat ylittäviä ongelmia. Niitä ei voi ratkaista vain maiden rajojen sisällä, vaan tarvitaan maiden rajat ylittäviä EU:n tai maailman laajuisia toimenpiteitä. EU:n oman varainhankinnan vahvistaminen on yksi keino vahvistaa EU:n kykyä toimia kokonaisvaltaisesti yhteisten haasteiden ratkaisemiseksi.

Komissio ehdottaa, että EU:n omien varojen järjestelmää yksinkertaistettaisiin monipuolistaen EU:n tulonlähteitä. Tullit ja BKTL-pohjaiset omat varat säilyisivät, mutta niiden kantopalkkio-osuus laskettaisiin nykyisestä 20 prosentista 10 prosenttiin. Lisäksi komissio ehdottaa nykyisen arvonlisäveroperusteisen oman varan yksinkertaistamista, mikä on perusteltua.

Uutuutena esitetään ns. uusien omien varojen korin käyttöönottoa. Komission tavoitteena on, että uusien omien varojen osuus olisi 12 prosenttia EU:n tuloista ja ne voisivat tuottaa vuosittain jopa 22 miljardia euroa. Tähän koriin laitettaisiin 20 prosenttia päästökauppajärjestelmästä saatavista tuloista, yhteiseen yhdistettyyn yhteisöveropohjaan (CCCTB) sovellettava 3 prosentin verokanta sekä jäsenmaakohtainen kierrättämättömän muovipakkausjätteen määrän perusteella määriteltävä kansallinen maksu.

Pidän omien varojen järjestelmän kehittämisestä lähtökohtaisesti kannatettavana. Olisi perusteltua, että EU:n rahoitus perustuisi nykyistä suuremmassa määrin sellaisiin tulolähteisiin, joiden koordinoitu hyödyntäminen tukisi EU:n politiikkatavoitteita. Samalla on tunnustettava, että uusien omien varojen instrumenttien käyttöönottoon liittyy joiltain osin periaatteellisia ja käytännöllisiä haasteita, minkä vuoksi niiden kattava hyödyntäminen vuosien 2021–2027 rahoituskehysten yhteydessä on varsin kunnianhimoinen tavoite.

Yhdyn valtioneuvoston teettämän, huhtikuussa 2018 julkaistun asiantuntijaraportin myönteiseen näkemyksen EU:n yhteisestä ja yhdistetystä yhteisöveropohjasta (CCCTB) ja minimiveroasteesta sekä hiilidioksidiverosta. Myös yhteisestä minimiyritysverokannasta olisi hyvä sopia EU:n tasolla. Tutkijoiden esitys rahoitusalan arvonlisän verosta (FAT) on kannatettava siinä tapauksessa, että ensisijaisena pitämäämme finanssitransaktioveroa (FTT) ei pystytä ottamaan käyttöön. Suomen tulisi kuitenkin pontevasti edistää FTT:tä ja hiiliveroa EU-tasolla esimerkiksi puheenjohtajakautensa aikana, vaikka ne eivät sisällykään komission esitykseen.

MUUTTOLIIKKEESEEN VASTAAMINEN

Rahoitusta on suunnattava unionin yhteisen turvapaikkajärjestelmän vahvistamiseen jäsenmaiden vastaanottojärjestelmiä ja turvapaikkamenettelyjä harmonisoimalla ja niiden korkea taso varmistamalla. Erityistä huomiota on kiinnitettävä oikeudenmukaisen menettelyn ja oikeusturvan edistämiseen, palautuskiellon loukkaamattomuuteen ja haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien, kuten lasten, tukemiseen.

Turvallisia reittejä, erityisesti uudelleensijoittamista pakolaiskiintiöissä, tulee merkittävästi lisätä, ja uudelleensijoittamisen taloudellista tukemista tulee jatkaa tulevalla rahoituskehyskaudella. Muuttoliikkeen perimmäisiin syihin erityisesti Afrikassa ja Lähi-idässä on vastattava kehitysyhteistyöllä ja ihmisoikeuspolitiikalla, mutta kehitysrahoitusta ei tule sitoa sellaiseen maahanmuuttoyhteistyöhön, jonka tavoitteena on ennen kaikkea estää turvapaikanhaku unionin alueella. Maahanmuuttopoliittisten toimien suunnittelussa on otettava keskeisesti huomioon EU:n perusoikeuskirjan, lapsen oikeuksia koskevan sopimuksen ja muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten asettamat velvoitteet.

PUOLUSTUSYHTEISTYÖ

EU:n niin sanottu puolustusulottuvuus on syventynyt 2-3 vuoden aikana kovalla vauhdilla ilman, että Suomessa EU:n militarisoinnista olisi käyty juurikaan kansalaiskeskustelua. Tämä EU-yhteistyön syventäminen puolustuskysymyksissä näkyy erityisesti pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PRY) käynnistämisessä vuonna 2017 sekä tässä ehdotuksessa EU:n monivuotiseksi rahoituskehykseksi vuosille 2021—2027.

Rahoituskehysehdotukseen sisältyy merkittävä ja EU:n alkuperäisen idean kanssa ristiriitainen uusi avaus: turvallisuus- ja puolustusrahastoon suunnitellaan käytettävän 24 miljardia vuosina 2021—2027, josta puolustusta tukeviin hankkeisiin 17,2 miljardia. Euroopan puolustusrahastoon ehdotetaan 11,4 miljardia ja sotilaalliseen liikkuvuuteen 5,8 miljardia euroa. Lisäksi rahoituskehysehdotukseen sisältyy ehdotus niin sanotun Euroopan rauhanrahaston perustamisesta. Rauhanrahasto olisi kooltaan 9,2 miljardia euroa, ja se rahoitettaisiin kokonaan EU:n budjetin ulkopuolelta jäsenmaiden toimesta.

Puolustusrahaston hyväksyminen tarkoittaa, että EU:n yhteistä budjettia ryhdytään käyttämään ensimmäistä kertaa puolustusteollisuuden tukemiseen. Vasemmistoliitto ei pidä hyvänä sitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden resursseja ohjataan eurooppalaiselle aseteollisuudelle suunnattuna tukipakettina. Tämä sotii myös sitä vastaan, että EU:n alkuperäinen lähtökohta oli rauhan edistäminen.

Niin sanottuun Rauhanrahastoon ja sotilaalliseen liikkuvuuteen Vasemmistoliitto suhtautuu varauksella jo siksikin, ettei niistä ole eduskunnalla tarpeeksi tietoa. Molemmat ovat vielä varsin hahmottumattomia hankkeita.

Niin sanottu Rauhanrahasto on jo nimenä harhaanjohtava, koska rahastosta rahoitettaisiin nimeen omaan EU:n sotilaallisia operaatioita, kolmansien maiden asevoimien kapasiteetin vahvistamista, kolmansien maiden tai muiden kansainvälisten toimijoiden rauhanturvaoperaatioita sekä muita ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimia, joilla on sotilaallinen tai puolustuksellinen

ulottuvuus. Tällaisten orwellilaisen uuskielen mukaisten harhaan johtavien nimien käyttö ei ole suotavaa ja syö myös osaltaan EU:n legitimiteettiä kansalaisten silmissä.

Myös ulkoasianvaliokunnan lausunnon (UaVL 13/2018 vp) ja valtioneuvoston kannan mukaan rauhanrahastoa koskeva esitys sisältää kysymyksiä, joihin on saatava lisää selvyyttä. Lisäksi sotilaalliseen liikkuvuuteen liittyy ulkoasianvaliokunnan lausunnon mukaan paljon avoimia kysymyksiä, jotka on selvitettävä. Puolustusvaliokunta on myös lausunnossaan (PuVL 15/2018 vp) ilmaissut huolensa, että näihin ”puolustusavauksiin sisältyy huomattavia riskejä sen suhteen, miten pienempien jäsenmaiden näkemyksiä huomioidaan jatkotyössä.”

Vasemmistoliiton mielestä EU-puolustusyhteistyön syventäminen vie unionia väärään suuntaan: EU:n yhteistä budjettia halutaan ryhtyä käyttämään asevarusteluun. Suomi sitoutuu siis kasvattamaan puolustusmenojaan samaan aikaan kun palveluita ja sosiaaliturvaa leikataan.

Ratkaisu EU:n yhtenäisyyteen ei ole puolustusyhteistyön syventämisessä. EU:n militarisoinnilla ei ratkaista EU:n legitimiteettikriisiä ja Euroopan todellisia ongelmia. Näin ei myöskään lisätä rauhaa ja turvallisuutta Euroopassa, vaan lisätään aseteollisuuden voittoja ja kiihdytetään varustelukilpailua.

Sotilasvarustelun kiihdyttäminen ei myöskään vastaa Euroopan keskeisiin turvallisuusuhkiin ja epävakauttaviin tekijöihin, kuten ilmastonmuutokseen, väestön eriarvoisuuteen, työttömyyteen, köyhyyteen, terrorismiin sekä paljolti näistä syistä kasvaviin hallitsemattomiin pakolais- ja siirtolaisvirtoihin. Puolustusyhteistyön syventämisen sijaan Suomen tulee edistää jäsenmaiden välisen turvallisuusyhteistyön kehittämistä niin kansainväliseen terrorismiin, ihmiskauppaan kuin järjestäytyneeseen rikollisuuteen puuttumiseksi.

EU:n puolustusyhteistyön tulee perustua lähinnä kustannussäästöjen hakemiseen hankinnoissa. Materiaaliyhteistyö tai muut yhteistyömuodot eivät saa johtaa puolustusmenojen kokonaistason nousuun, eivätkä kansallisen harkintavallan kaventumiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Hankintayhteistyön ja muun kehitystoiminnan rahoituksen pitää tulla niihin osallistuvilta jäsenmailta, ei EU:n yhteisestä budjetista.

EU:n vahvuus on aina ollut siinä, että se tuottaa turvallisuutta muilla keinoin kuin asevaraisesti. Vuoden 2012 Nobelin palkinto myönnettiin EU:lle rauhan, sovinnon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisestä Euroopassa.