Arvottomat arvokilpailut

Kirjoitettu Paavon blogi

Yleisurheilun MM-kilpailuissa vuonna 1983 olin katsomossa, kun Tiina Lillak viimeisellä heitollaan puhkaisi 70 metrin rajan ja voitti maailmanmestaruuden. Itse tätä en muista, kisakatsomoon minut vieneen setäni mukaan olin kuitenkin pomppinut riemusta Lillakin heiton jälkeen.

Vuoden 1991 jääkiekon MM-kisat muistan jo paremmin. Suomi pelasi Helsingissä alkusarjan ottelut Ruotsia, Neuvostoliittoa ja Kanadaa vastaan. Muistikuvani tosin ovat enemmän jäähallin ulkopuolelta.

Kun otteluliput tulivat myyntiin, olin aikaisin aamulla jonottamassa Kaivopihan Lippupalvelun edessä. Lipunmyynnin alkaessa kaikki rynnivät kassoille. Jouduin nuoren pojan kapeilla hartioilla tekemään tosissani töitä, että sain pidettyä paikkani keulilla ja onnistuin ostamaan liput seisomapaikoille.

Ruotsi-ottelun lipun jouduin myymään kuitenkin luokkakaverilleni, koska samaan aikaan oli oma jalkapalloturnaus. Kuuntelimme jalkapallokentän laidalla autoradiosta kuinka Suomen kahden maalin johto kuivui tasapeliksi viimeisellä minuutilla.

Seuraavana vuonna matkustin ensimmäistä kertaa jalkapallon arvoturnaukseen. Ihmettelen vieläkin, miten vanhempamme päästivät minut ja kaverini 15-vuotiaina Tukholmaan katsomaan EM-kisaottelua Ruotsi-Englanti.

Matkustimme laivalla Tukholmaan ja ostimme mustanpörssin liput stadionin edustalta 300 kruunulla. Stadionilla todistimme kotijoukkueen voiton ja lähdimme lähiöhotelliin katsomaan televisiosta hivenen jännittyneinä suoraa televisiokuvaa Tukholman keskustassa mellakoivista Englannin kannattajista. Vielä ennen ottelua niin uhmakkaasti Suomen lippua heilutelleilla pojilla meni pupu pöksyyn.

*

Urheilun arvokilpailut eivät herätä minussa enää samanlaisia intohimoja kuin ennen, ei edes jalkapallon arvoturnaukset. Paitsi tietenkin, jos Suomi olisi mukana.

Tähän vaikuttaa ennen muuta se, että lapsenomainen innostus urheiluun on karissut. Toisaalta arvokisojen paisuminen, kaupallistuminen ja epäeettiset kisajärjestäjävalinnat vievät myös makua.

Ensi kevään jääkiekon MM-kisat on myönnetty Euroopan viimeiseen diktatuuriin Valko-Venäjälle. René Faselilla ja Kalervo Kummolalla on ilmeisesti ihmisoikeuskysymyksistä parempi asiantuntemus kuin vaikkapa Euroopan parlamentilla.

Jo ennen Valko-Venäjän MM-kisoja järjestetään Sotsin talviolympialaiset. Niitä varjostaa myös keskustelu ihmisoikeuksista ja erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä. Kansainvälinen olympiakomitea ei ole ottanut olympialiikkeen periaatteiden puolesta kantaa vaan pyrkinyt vaimentamaan keskustelun.

Confederations Cupin aikana Brasiliassa mellakoitiin, kun köyhyydessä elävä kansa oli saanut tarpeekseen jalkapallon MM-kisojen ja Rion olympialaisten kustannuksista. Kansa kärsii, mutta miljardeja käytetään uusiin stadioneihin.

Vielä isompi kysymys on jalkapallon MM-kisat vuonna 2022. Kisat myönnettiin Qatarille ohi avointen hakukierrosten ja vasta jälkikäteen on alettu pohtia, miten kisat ylipäätänsä voidaan järjestää tulikuumassa maassa.

Lisäksi The Guardian paljasti, että ulkomaalaiset rakennustyöläiset valmistelevat Qatarin MM-kisoja lähes orjatyönä. Työläisten passit takavarikoidaan, majoitusolosuhteet ovat epäinhimilliset, paahtavassa helteessä joudutaan tekemään tolkuttoman pitkiä päiviä ja työterveydenhuoltoon ei ole oikeutta.

Tästä huolimatta kansainvälisen jalkapalloliitto Fifa katsoi, ettei sillä ole syytä puuttua Qatarin tilanteeseen.

*

Mikä näitä kaikkia arvottomia arvokisoja yhdistää? Se, että kisojen järjestäminen vaatii niin massiiviset taloudelliset panostukset, että houkutus viedä kisoja epädemokraattisiin maihin kasvaa.

Kisaisännyyksistä päättävät eivät välttämättä muutenkaan nosta kovin korkealle sellaisia yleismaailmallisia perusoikeuksia kuten sananvapautta tai ihmisoikeuksia. Valinnan tekevät niin kansainvälisessä olympiakomiteassa, kansainvälisessä jalkapalloliitossa tai jääkiekkoliitossa vanhat herrat, jotka valitsevat toinen tosiaan luottamustehtäviin.

Kuinka kauan kansainvälisen urheiluliikkeen johto voi elää aivan kuin maailma ympärillä ei olisi muuttunut?

Kolumni on julkaistu Urheilusanomissa 31.10.2013.

Kommentteja (7)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *