Uskonto ja politiikka eivät kuulu yhteen

Suomalainen yhteiskunta joutui jälleen pysähtymään järjettömän väkivallan teon edessä, kun tiedot Hyvinkään ampumatapauksesta kiirivät uutisiin viikonloppuna. Joko taas, oli varmasti monen suomalaisen reaktio. Eduskunnan kyselytunnilla puhuttiinkin eilen aivan oikein siitä, miten päätöksentekijöiden pitäisi reagoida ampumatapauksiin.

Tällaisia tragedioita ei pidä käyttää politiikan välineenä vaan etsiä yhdessä ratkaisuja. Tällaisia tragedioita ei pidä myöskään käyttää oman uskonnollisen julistuksen levittämiseen – tai mikä pahinta sekoittaa näitä kahta. Uskonnon ja politiikan sekoittamisesta keskenään ei ole yleensä ole seurannut mitään hyvää – ei Lähi-idässä, Yhdysvalloissa, Euroopassa, eikä Suomessa.

Siksi pidän epämiellyttävänä tapaa, jolla kristillisdemokraattien puheenjohtaja ja sisäministeri Päivi Räsänen on sekoittanut uskonnon ja politiikan.

Räsänen antaa ymmärtää kristillisen radiokanavan haastattelussa, että koko Suomea syvästi järkyttäneiden ampumavälikohtausten ja perhesurmien taustalla vaikuttaisi yhteiskunnan kristillisen arvopohjan lahoaminen. Sisäministerin mielestä nyt tarvittaisiin hengellistä heräämistä ja paljon rukousta esivallan puolesta.

Kaikkein erikoisinta on, että Räsäsen mielestä väkivaltatragediat tarjoavat erinomaisen tilaisuuden evankeliumin ilosanoman levittämiseen. Hänen mukaansa jokaisen kristityn tehtävä on nimenomaan nyt edistää kristillistä uskoa.

Kannanottoa, jossa omaa käsitystä uskonnosta tarjotaan vastaukseksi yhteiskuntaa ravistelevaan väkivaltaongelmaan, voi hyvällä syyllä myös pitää vastuuttomana, kun sen esittää sisäisestä turvallisuudesta vastaava sisäministeri.

Suomalaisen yhteiskunnan yksi peruspilareista on, että jokaisella on oikeus uskonnolliseen vakaumukseensa tai uskonnottomuuteensa. Tätä perusperiaatetta kunnioitetaan parhaiten sillä, että politiikkaan tai hallintoon ei sekoiteta uskontoa. Tämän periaatteen sisäministeri Päivi Räsänen hylkäsi sekoittamalla uskonnon ja oman hallinnonalansa.

*

Vaikka pitäisi politiikan ja uskonnon tiukasti erillään, joutuu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa joskus ottamaan kantaa myös ihmisenä olemisen perimmäisiin kysymyksiin, jotka liittyvät elämään ja kuolemaan. Tästä esimerkkinä on Suomessa virinnyt keskustelu eutanasiasta.

Vasemmistoliitolla ei ole puolueena kantaa eutanasiaan. En muista, että asiasta olisi käyty varsinaista keskustelua esimerkiksi puoluekokouksissa. Ylipäätänsä eutanasia on asia, jonka kannattajia ja vastustajia löytynee lähes jokaisesta puolueesta. Kanta eutanasiaan ei ole niinkään puoluepolitiikkaa vaan henkilökohtainen omantunnon kysymys.

Omalla kohdallani asia nousi esiin jo presidentinvaalien yhteydessä, kun kaikilta ehdokkailta kysyttiin kantaa eutanasiaan. Sanoin silloin toivovani, että se olisi mahdollista. Päätös voidaan kuitenkin tehdä vasta perusteellisen arvokeskustelun jälkeen. On selvää, että on olemassa vaikeasti ja parantumattomasti sairaita ihmisiä, jotka mieluummin kuolisivat kuin kärsisivät enempää. Heidän toiveitaan ei voi jättää huomiotta.

Kreikan kielessä eutanasia tarkoitti alun perin hyvää kuolemaa, rauhallista nukahtamista elämän päätteeksi. Nykyisin se ymmärretään aktiiviseksi, toisen ihmisen elämän päättämiseksi tämän omasta pyynnöstä, silloin kun kyseessä on kuolemaan johtava sairaus ja siihen liittyvä sietämätön kärsimys.

Eutanasiassa nousevatkin esiin ennen kaikkea kysymykset elämän kunnioittamisesta, ihmisarvosta ja itsemääräämisoikeuden toteutumisesta kuoleman lähestyessä.

Suomessa sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta (ETENE) hyväksyi viime vuoden lopulla hyvän ja punnitun kannanoton eutanasiasta. Neuvottelukunta muistuttaa, että hyvä kuolema ei tarkoita elämän katkaisemista kesken, vaan ihmisen turvallista saattamista viimeiselle matkalle.

Oleellista eutanasian harkitsemisessa on se, että taustalla on potilaan oma, toistuva ja harkittu pyyntö elämänsä päättämisestä ja että potilas kykenee muodostamaan kannan omaan hoitoonsa. Keskeisintä siis on, että voidaan vedenpitävästi todentaa potilaan oma, kiistaton tahto aktiiviseen kuolinapuun. Esimerkiksi omaisilla ei voi tässä asiassa olla sananvaltaa.

Eutanasiaa voidaan ajatella vain silloin, kun kaikki muut mahdollisuudet lievittää potilaan kärsimystä on pohdittu, käytetty ja todettu tehottomiksi. Vastustajien pelkona on ollut se, että saattohoitoa ei kehitettäisi eteenpäin.

Ensimmäiset askeleet asiassa on ottanut Hollanti, jossa tarkasti määritellyillä ehdoilla toteutettu eutanasia ei ole ollut rangaistavaa vuoden 2002 jälkeen. Siellä kokemukset eivät sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan mukaan mitenkään viittaa siihen, että tähän suuntaan olisi menty.

*

Eutanasiaan liittyy eettisiä, lääketieteellisiä ja oikeudellisia eli lainsäädännöllisiä kysymyksiä. Lainsäädännöstä puolestaan vastaa eduskunta, jossa istuu poliitikkoja ja poliittisten puolueiden edustajia. Siksi poliittista kysymyksenasettelua ei voi välttää.

Valitettavasti myös tässä asiassa uskonto ja politiikka on sekoitettu vahvasti yhteen. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinin ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsäsen uskonnollissävytteiset julkiset hyökkäykset eutanasian kannattajia kohtaan eivät täytä miltään osin perusteellisen arvokeskustelun tunnusmerkkejä.

Puoluepolitiikkaa ei elämän ja kuoleman kysymyksillä kuitenkaan pidä tehdä – saati käyttää niitä oman uskonnollisen agendan levittämiseen.