Miksi EU-tuomioistuimen päätöstä ei noudateta miehitetyn Länsi-Saharan suhteen?

Euroopan parlamentti hyväksyi tänään EU:n ja Marokon välisen kauppasopimuksen laajennuksen, jossa sopimuksen ehtoja laajennetaan koskemaan myös Marokon miehittämää Länsi-Saharaa. Sopimuslisäys meni läpi äänin 444-167.

Pintapuolisesti katsoen näyttää, että kyse on myönteisestä asiasta: miehitetyn Länsi-Saharan tuotteet pääsisivät jatkossa paremmin ehdoin EU:n markkinoille.

Kyse on kuitenkin suuremmasta asiasta. Hyväksyessään sopimuslisäyksen EU-parlamentti toimi tavalla, jonka voi katsoa olevan ristiriidassa EU-tuomioistuimen aiempien linjausten kanssa.

EU-tuomioistuin on yksiselitteisesti katsonut, etteivät EU:n ja Marokon väliset sopimukset koske Länsi-Saharan aluetta – ellei tällä ole länsisaharalaisten hyväksyntää.

EU-komissio – ja jäsenmaat – ovat tulkinneet, että koska joidenkin länsisaharalaisten näkemyksiä asiaan on konsultoitu, on sopimuksella länsisaharalaisten hyväksyntä. Tulkinta on ongelmallinen monella tapaa. Konsultointi ei ole sama kuin hyväksyntä.

Vähimmillään EU-parlamentin olisi pitänyt pyytää asiaan EU-tuomioistuimen kantaa, kuten muun muassa asian parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnalle esittänyt keskustaliberaali meppi esitti. Tuomioistuimen aiemmat linjaukset huomioiden on hyvin mahdollista, ettei se olisi pitänyt tänään hyväksyttyä sopimusta hyväksyttävänä. Nyt EU-parlamentin enemmistö kuitenkin päätti tehdä tämän arvioinnin EU-tuomioistuimen puolesta. Vasemmisto äänesti EU-tuomioistuinkäsittelyn puolesta.

Unohdettu Länsi-Sahara

Länsi-Saharan jäätynyt konflikti ei saa ansaitsemaansa huomiota Suomessa, EU:ssa eikä oikein missään muullakaan. Tämä on erittäin valitettavaa.

Länsi-Saharaa tavataan kutsua Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi. Espanjan siirtomaavallan päätyttyä Marokko on miehittänyt aluetta kansainvälisen oikeuden vastaisesti vuodesta 1975, siis yli 40 vuotta. Tulitaukosopimus Marokon ja Länsi-Saharan välillä on pitänyt vuodesta 1991.

Marokko pitää Länsi-Saharaa oman valtionsa osana, mutta Kansainvälisen tuomioistuimen mukaan Marokolla ei ole alueeseen historiallisia siteitä, ja alueen asukkailla on kansainvälisen oikeuden mukainen itsemääräämisoikeus.

Länsi-Saharan itsenäisyysliike Polisario vaatii itsemääräämisoikeutta ja kansanäänestyksen järjestämistä itsenäisyydestä. Suuri osa länsisaharalaisista (sahraweista) asuu pakolaisleireillä Algeriassa. Miehityksen alla sahraweihin kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset ovat yleisiä. Lupaus kansanäänestyksestä odottaa lunastamistaan.

Länsi-Saharan alue ja rikkaat luonnonvarat ovat osa geopoliittista ja geotaloudellista valtapeliä, jossa moni ulkopuolinen taho pyrkii edistämään intressejään.

Suomen ja EU:n virallisena tavoitteena on, että sahrawit saisivat ansaitsemansa itsemääräämisoikeuden YK-vetoisen rauhanprosessin seurauksena. Samalla EU on kuitenkin tehnyt Marokon kanssa aluetta koskevia kaupallisia sopimuksia, joiden ei aina voi katsoa tukevan tätä tavoitetta. EU-maista etenkin Espanja ja Ranska ovat aktiivisesti pyrkineet hyödyntämään alueen luonnonvaroja. Toistaiseksi arvo- ja ihmisoikeus-ulottuvuus ovatkin EU:n politiikassa jääneet toisinaan muiden intressien varjoon. Suomessakin myydään Länsi-Saharan alueelta peräisin olevia kalasäilykkeitä ”marokkolaisina”.

EU:n ja Marokon sopimuksen soveltuminen Länsi-Saharaan

EU:n ja Marokon väliset kauppasuhteet ja Marokon miehittämän Länsi-Saharan ongelmallinen asema eivät ole mikään uusi asia. EU-tuomioistuin on ollut kannoissaan varsin johdonmukainen: sen mukaan kauppa- ja kalastussopimuksia ei voida soveltaa Länsi-Saharan alueelle.

EU:n jäsenmaat ovat kuitenkin toimineet toisin. Ne – Suomi mukaan lukien – valtuuttivat esimerkiksi vuoden 2018 alussa komission neuvottelemaan kalastussopimuksen muuttamisesta niin, että EU:n aluksilla olisi pääsy Länsi-Saharan vesille.

EU-tuomioistuin kuitenkin linjasi helmikuussa 2018, ettei myöskään EU:n ja Marokon välinen kalastussopimus voi ulottua Länsi-Saharan vesiin. Tämän jälkeen neuvosto rajoitti komission neuvottelumandaattia tuomioistuimen päätöksen mukaisesti.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että nämä EU-tuomioistuimen rajoitukset on ohitettu sillä, että eräiden länsisaharalaisten organisaatioiden kuulemisen katsotaan merkitsevän sitä, että sopimusjärjestelyillä on sahrawien hyväksyntä ja tuki. Samaa mieltä ei kuitenkaan ole Polisario tai moni muukaan länsisaharalainen järjestö.

EU:n linjauksen ei voi katsoa edistävän Länsi-Saharan miehityksen rauhanomaista YK-välitteistä ratkaisua, jota EU ilmoittaa tukevansa. Miksi Marokko istuisi tosissaan neuvottelupöytään, jos se saa kaikki tavoittelemansa kauppaedut muutenkin?

Mitä EU:n pitäisi tehdä?

EU on osittain itse luonut ongelmallisen tilanteen ristiriitaisilla neuvottelutavoitteillaan. EU:n yleinen poliittinen tavoite on tukea YK:n rauhanprosessia, mutta siinä missä YK tunnustaa Polisarion Länsi-Saharan legitiiminä edustajana, EU ei virallisesti tunnusta Polisariota (tai mitään muuta tahoa) Länsi-Saharan edustajaksi. EU:n ja Suomen mukaan Länsi-Saharan asukkaita tulee kuitenkin ”konsultoida” kaikissa neuvotteluissa.

EU:n pitäisi siis ensitöikseen selvittää, ketkä ovat legitiimejä edustamaan Länsi-Saharaa neuvotteluissa. Joidenkin sahrawien vastaus tähän on Polisario, mutta aivan kaikki länsisaharalaiset eivät kuitenkaan tunnusta Polisariota heidän edustajakseen.

Konsultointi itsessään ei myöskään ole yhtä kuin suostumus. Oleellista on kuitenkin se, ettei mitään Länsi-Saharaa koskevia sopimuksia voida hyväksyä ilman länsisaharalaisten suostumusta. EU ei toistaiseksi ole pystynyt selvittämään itselleen, milloin voidaan katsoa, että vaadittu suostumus on saatu ja asioita voidaan viedä eteenpäin.

EU-maiden julkilausumaton, mutta ilmiselvä huoli on, että Polisarion ottaminen neuvottelukumppaniksi legitimoisi epäsuorasti Polisarion ja jopa Länsi-Saharan itsenäisenä toimijana. Nyt EU kuitenkin epäsuorasti legitimoi miehityksen, kun se neuvottelee Länsi-Saharaa koskevista asioista ensi sijaisesti Marokon kanssa.

Taloudellisista intresseistä huolimatta EU:n tulee toteuttaa arvopohjaista ulkopolitiikkaa. Sen tulee varmistaa, että ihmisoikeusnäkökulma pidetään mukana osana neuvotteluita. Tuntuu myös kummalliselta, ettei Länsi-Sahara ratkaisematon tilanne ole peruste jättää aluetta yksiselitteisesti sopimusten ulkopuolelle.

Myös kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen aktiivisuutta tarvitaan ylläpitämään keskustelua ja välittämään tietoa virkamiehille, poliitikoille ja tiedotusvälineille. Kansalaisyhteiskunta ei kuitenkaan voi kantaa vastuuta hallitustenvälisistä sopimuskysymyksistä, vaan se on meidän päättäjien tehtävä.

Toivon, että Länsi-Saharan kysymystä käsiteltäisiin jatkossa perusteellisesti myös eduskunnassa. Suomen hallituksen toimien ja kantojen on oltava sellaisia, että ne edistävät Länsi-Saharan miehityksen rauhanomaista ratkaisua ja länsisaharalaisten itsemääräämisoikeuden toteutumista.

Missään nimessä emme voi hyväksyä sellaisia EU:n ja Marokon välisiä sopimuksia, jotka edes epäsuorasti legitimoivat Marokon kansainvälisen oikeuden vastaisen miehitysvallan.