Graffiti is art, and here to stay.

Kirjoitettu Yleinen

“Graffiti is art, and here to stay.”

Näin yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista graffitimaalareista, Seen, kirjoitti vuonna 1980 New Yorkin metron kylkeen Mitchin kanssa maalaamaansa top-to-bottom whole cariin. Ja se lukee nyt 38 vuotta myöhemmin Helsingin Taidemuseon seinällä Suomen tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin graffiti-taiteilijoihin kuuluvien EGS:n ja Traman yhteismaalauksessa.

Tähän lauseeseen kiteytyy myös paljon siitä keskustelusta, jota Helsingissä on käyty graffitien ympärillä viimeisen neljän vuosikymmenen aikana. Onko graffiti taidetta vai töhryä ja voidaanko graffiteista päästä eroon tai tarvitseeko niistä ylipäätänsä päästä eroon?

Keskustelun hankaluudesta kertoo myös se, että kesti 34 vuotta ensimmäisistä Helsinkiin maalatuista graffiteista ennen kuin ensimmäinen helsinkiläistä graffitia esiintuova laaja näyttely pystytiin tuomaan Helsingin Taidemuseoon.

*

Helsinkiläisen graffitin historian voi jakaa karkeasti kolmeen ajanjaksoon. Aikaan ennen Stop töhryille -projektia ja nollatoleranssia, nollatoleranssin aikakauteen ja post-nollatoleranssiin. Toki tämä jako on hyvin karkea ja historiaa voi jakaa huomattavasti hienosyisemmin, mutta sen jaottelun tekeminen on enemmän sosiologisen artikkelin kuin avauspuheen paikka.

Ensimmäisessä vaiheessa graffiti- ja hip hop kulttuuri oli varsin avoin ja hyväksytty alakulttuuri Helsingissä. Kun peinttaamisesta ja varsinkin bombaamisesta tuli muutaman helsinkiläisen ikäluokan kohdalla lähes muoti-ilmiö, kun spåran tagien täyttämistä ikkunoista ei nähnyt ulos, oli vastareaktio lopulta raju. Nollatoleranssin aikana graffitista kiinnostuneita nuoria pamputettiin, kaasutettiin ja pantiin vankilaan sekä maksamaan kohtuuttomia korvauksia. Aikamoinen kontrasti siihen, miten tänä päivänä graffiti ja katutaide nähdään vetovoimatekijänä Helsingille.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta nollatoleranssin alkamisesta ja 10 vuotta sen loppumisesta. Siinä mielessä näyttely osuu mielenkiintoiseen saumaan kaupunkipoliittisesti. Nyt lienee jo riittävästi perspektiiviä arvioida eri politiikkalinjausten vaikutuksia.

Myös Helsingin Taidemuseo pystyy tämän näyttelyn kautta itsereflektoimaan omaa toimintaansa ja omaa roolia eri politiikkalinjausten tekijänä ja toteuttajana. Välillä kovan linjan myötäilijänä ja nyt katukuvaa värittävien graffitien ja muraalien mahdollistajana.

*

Graffiti on ollut kansainvälinen taidemuoto lähes alusta alkaen. Elokuvien ja kirjojen kautta uusi taidemuoto levisi New Yorkista Eurooppaan ja muualle maailmaan vauhdilla.

Jokainen joka on ollut kiinnostunut graffitista taidemuotona tai kulttuurina, tuntee vanhat klassikkomaalaukset ja -maalaajat 1970- ja 80-luvun New Yorkin metrovaunuista. Subway Art -kirja on ollut raamattu graffiti-maalaajille sukupolvi toisensa jälkeen.

Tennispalatsin näyttelyssä on esillä kuvia tästä “raamatusta” ja myös kirjan toinen tekijä Martha Cooper on ollut paikalla avajaispäivinä. Cooper on ottanut kaikkein ikonisimmat valokuvat graffitin historiassa. Paikalla avajaispäivinä on ollut myös yksi graffiti-mallauksen suurimmista legendoista, Blade.

Helsinkiläisille nuorille graffiti on ollut myös linkki eri maihin ympäri maailmaa. Graffiti lienee ollut kaikkein kansainvälisin nuorisokulttuurin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa.

Kun Suomessa käytiin vasta ensimmäisiä keskusteluja, pitääkö meidän liittyä Euroopan unioniin ja olemmeko eurooppalaisia, helsinkiläiset maalaajat matkustivat jo ympäri Eurooppaa tapaamassa muiden maiden graffiti-taiteilijoita ja maalaamassa yhdessä heidän kanssaan. Jotkut menivät jopa New Yorkiin asti ja Sting maalasi jopa Nykin metron niinkin aikaisin kuin vuonna 1987.

*

Taide herättää aina tunteita, ja pitääkin herättää. Taiteen ei pidä olla vain kaunista ja sovinnaista, se voi olla myös rumaa ja häiritsevää. Ei ole aina itse selvää, mikä on taidetta ja mikä ei. Tämä keskustelu ja ongelmatiikka, jos joku sen näkee ongelmana, on ollut alusta asti osa graffitia.

Se näkyy myös HAM:n graffiti-näyttelyssä erityisesti NUG:in teoksessa Territorial Pissing. Teos on ollut yksi poliittisimpia vuosikymmeniin Pohjoismaissa. Ruotsin kulttuuriministeri ilmoitti, ettei se ole taidetta ja uhkasi viedä taidekorkeakoulun rahoituksen, jonka lopputyönäyttelyssä teos oli.

Toimiessani kulttuuriministerinä minulla oli serigrafia kyseisestä NUG:n työstä taasen muistuttamassa, että kultuuriministerin tehtävä ei ole määrittää taidetta. Tästä syntyi myös vähän kiistaa Suomen ja Ruotsin kulttuuriministerien välillä. Siinä taisivat kohdata poliittisen vasemmiston ja oikeiston lisäksi myös moderni ja konservatiivinen taidekäsitys.

Graffiti ei ole vain kaunista ja värikästä. Joku suuren yleisön silmissä kauniilta ja hienolta näyttävä teos voi olla graffiti-taide-eliitin, kyllä tässäkin kuten kaikissa taidemuodoissa on oma eliittinsä, mielestä tylsä ja taas suuren yleisön silmissä töhryltä näyttävä tagi tai throw up voi olla hieno ja kiinnostava.

On hyvä huomata, että graffiti ei ole vain maalaus tai kuva. Eikä graffiti oikeastaan kuulu edes museoon. Kuvat graffiteista eivät kerro koko totuutta taidemuodosta. Graffitit ovat paikkasidonnaisia, ne keskustelevat ympäröivän ympäristön kanssa. Graffiti-taide on vahvasti myös performanssia. Ja graffiti on yhteisöllinen taidemuoto.

Toivottavasti Helsingin taidemuseon Graffiti-näyttely avaa myös ulkopuolisille näitä graffiti-taiteen muita puolia.

*

Mitä graffiti on antanut Helsingille ja helsinkiläisille 35 vuoden aikana. Ensimmäisen sukupolven maalaajista tuli monista luovien alojen ammattilaisia: taitelijoita, graafikkoja, muusikkoja, näyttelijöitä, arkkitehtejä… Vahvistamattomien huhujen mukaan jopa Finlandia-palkittuja kirjailijoita ja kulttuuriministereitä.

Siinä missä ensimmäisen sukupolven graffiti-maalaajille annettiin mahdollisuuksia, nollatoleranssi-sukupuolelta niitä päinvastoin vietiin. Jättimäiset korvaukset ja pahimmillaan vankilatuomiot eivät pysäyttäneet graffiteja, mutta monen maalaajan ja hänen perheensä talouden ne saattoivat tuhota ja hankaloittaa elämään pitkälle tulevaisuuteen.

Mikä on motivaatio tehdä työtä, jos korvauksien korot juoksevat nopeammin kuin ulosottovelkoja pystyy palkoillaan lyhentää? Toivottavasti Helsinki oppi synkästä nollatoleranssi-ajasta ainakin sen, että marginalisointi ja rajut otteet eivät johda toivottuihin tuloksiin.

*

Yhteen asiaan tämäkään näyttely ei kuitenkaan vastaa. Siihen suurimpaan ja mystisimpään kysymykseen Helsingin graffitin historiassa. Kuka oli Zoom?

Kommentteja (1)
  1. Raisa 16.4.2018-15:41

    Onpas hieno! 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *