Vakaumuksen puolesta kuolleiden muistoa kunnioittaen

Kirjoitettu Paavon blogi

Voittajat kirjoittavat historian. Tämä yleinen sanonta pitää erityisesti paikkansa kansalaissodan kohdalla. Vuosikymmeniä raa’an ja julman sisällissodan toinen osapuoli haluttiin leimata ja hiljentää, voittajan raakuudet haluttiin unohtaa.

Kansalaissota oli suomalaisen yhteiskunnan synkin hetki. Kun vuosikymmeniin ei teloituksia ja vankileirejä käsitelty avoimesti, kun isolta osalta suomalaisista vietiin demokraattinen oikeus poliittiseen toimintaan, ei kansalaissodan haavat päässeet arpeutumaan.

Eilen illalla tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun punainen lyhty sytytettiin Helsingin työväentalon torniin ja päivälleen 100 vuotta sitten järjestyskaartit alkoivat kokoontua työväentalolle.

Sata vuotta tämän Suomen historian suurimman tragedian jälkeen ei pidä etsiä syyllisiä, vaan nyt viimeistään pitää yrittää löytää sovintoa, vaikka joillekin se voi ymmärrettävästi olla edelleen vaikeaa.

Arkkipiispa Kari Mäkinen totesi viisaasti ja omalta osaltaan loi pohjaa ymmärrykselle ihmisten välillä Kansan Uutisten haastattelussaan.

”Tällä tragedialla on pitkä muisti. Sisällissotaan liittyy edelleenkin paljon vaikenemista, puhumattomuuden aura. Olen usein miettinyt, kuinka paljon vaikenemista on hautautunut voittaneen retoriikan alle.”

”1918-tapahtumissa kirkon johdon ja papiston rooli oli selkeästi olla ensi sijaisesti voittaneiden, valkoisten puolella. Tästä emme voi missään määrin olla ylpeitä.”

Helsingin kaupunginvaltuusto teki sovitusta omalta osaltaan, kun lähes yksimielisesti hyväksyi viime kokouksessa ponnen, jossa toivottiin Santahaminan joukkohaudassa makaavien, Suomenlinnan vankileirillä teloitettujen, ja nälkään sekä sairauksiin tapettujen, nimien esille tuomista muistomerkin yhteydessä. Jo aikaisemmin kaupunki on ottanut vastuulleen muistomerkistä huolehtimisen.

Näitä muistomerkkejä ei olisi, sotasurmatutkimusta ei olisi tehty, kansalaissodan asiallinen käsittely ei olisi mahdollista, jos vuosikymmeniä eivät olisi kansalaissodan uhrien omaiset, sukulaiset, toverit ja järjestöt huolehtineet, ettei hävinneen puolen historia painu unhoon.

Kansalaissota ei alkanut tyhjästä. Nälkä, työttömyys, osattomuus ja näköalattomuus saivat ihmiset tarttumaan aseisiin. Ihmisillä oli oikeutettu tunne epätasa-arvosta ja väärinkohtelusta.

Mikään ei kuitenkaan oikeuta poliittiseen väkivaltaan, ei kostoon, eikä poliittisten oikeuksien viemiseen.

Sata vuotta kansalaissodan syttymisen jälkeen meidän pitää yrittää oppia näistä Suomen historian kauheimmista ja traagisimmista ajoista. Ei enää koskaan tällaista.

Meidän velvollisuutemme on toimia kaikkia niitä kunnioittaen, jotka menettivät henkensä vakaumuksensa puolesta.

Se on työtä tasa-arvon ja inhimillisen yhteiskunnan puolesta. Se on työtä, jossa huolehditaan siitä, ettei kukaan kärsi osattomuudesta. Se on tiukkaa puuttumista vihapuheisiin, ei anneta usuttaa ihmisiä toisia ihmisiä vastaan.

Nämä teemat ovat juuri tänäkin päivänä valitettavan ajankohtaisia.

*
Puheeni tänään 27.1. Punaisten muistomerkillä.

Share on LinkedIn0Share on Google+0Tweet about this on TwitterShare on Facebook0
Kommentteja (0)

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *